Suomenratsujen kuninkaalliset esittää: Pieni poni suuressa maailmassa

Mahtavaa, että parakunkku saatiin taas Ypäjän parhaassa tapahtumassa eli suomenratsujen kuninkaallisissa. Olimme Myyn kanssa pari vuotta sitten suomenpienhevoscupin koulufinaalissa samoissa kemuissa. Siitä löytyy aiempi postaus. Myy oli "aika" mahdoton silloin. Emme päässeet kuin parkkialueelta ulos, kun ensimmäinen ori huuteli näköpiirissä. Myy-parka hyppäsi lähimmän männyn latvaan. Muutenkin bileissä oli ihan liikaa kaikkea. Viime syksynä Myy saikkuili jännevammansa kanssa.

Itselläni ei ollut kummoisia odotuksia. Rata oli minulle raskain mahdollinen vaihtoehto ja kilpakumppanit lähtökohtaisesti jo meitä taitavampia niin hevoset kuin ratsastajatkin. Paraluokissa on usein se ongelma, että kun kilpailuluokissa vähimmäismäärä osallistujia on kolme ja meitä kilpailevia pararatsastajia on Suomessa melko vähän. Usein on vaarassa, ettei luokkaa järjestetä lainkaan osallistujien puuttumisen takia. Tämä reissu oli pararatsastuksen luokkien pelastuspartio, sillä meitä oli juuri se kolme osallista ohjelmanumeroon. Reissuun motivoi myös voimakkaasti shoppailumahdollisuus...

Itselläni alkoi ms-taudin suhteen aika raju alamäkikausi juuri ennen kisoja. On todella vaikea arvioida omaa jaksamistaan, kun kunto on niin rajusti vaihtelevaa. Jos olenkin jo vähän hajulla, miten Myy näyttäisi parastaan missäkin mielentilassa millaisella verkalla, itse olen niin yllätyksiä täynnä että ei onnistu. Tein nytkin mielestäni kevyen verryttelyn, mutta väsymys iskee varoittamatta kuin salama. Radalla olinkin sitten kuin vettä valuva lapanen.

Myy sipsutteli kisapaikalla, kuin maailmannainen ainakin. Pienten makupalojen mahdollisuus kiehtoi pusikoissa. Asenne oli jotakuinkin: "Onhan näitä mestoja nähty..." Ainoa silmien pyörityksen aiheuttaja oli bajamaja. Omituinen koppi ja epämiellyttävä löyhkä... Verkassa tuli laukassa järkytysloikka, kun radan aidassa oli mainos. Kuvan hevosen ulkomuoto ei Myytä ilmeisesti miellyttänyt.

Pelottava mainosheppa verkassa 😱
Huomatkaa ratsastajan hienosteleva käsien asento 😁

Aamun Samurain ulkomuoto sitten miellyttikin. Ilon ja onnen päivä! Poikaystävän kanssa treffeillä! Ja ihana boyfriend sitten luokkamme voittikin. Myy tarjoutui lohdutuspalkinnoksi syömään Samurain ruusun, mutta tylsät mammat olivat toista mieltä. Keljua.

Myy ei ollut mitenkään ulkoisesti jännittynyt, mutta herkkä takamukseni analysoi hieman liian kiivaan etenemisen. Toisin sanoen istuminen Myytä häiritsemättä tuntui erittäin haastavalta. Jännitys ilmeni myös tietynasteisena kuuroutena avuille. Soppahan siis oli lähtökohtaisesti jo hyvällä alulla. Alkutervehdyksen jo ohitimme muutamalla metrillä. Taktiikkani oli kevennellä, jotta Myy olisi tasaisempi. Ensimmäisen raviosion jälkeen olin jo aivan loppu ja käyntien jälkeen toisessa raviohjelmassa en jaksanut enää keventää askeltakaan. Hölskyin vain kyydissä ja hevonen ei todellakaan ollut kovin häävi... Laukka nousi liian aikaisin (joku taisi osata radan jo itsekin...) ja pyörikin melko kivasti. Keskilaukkakin muistutti keskilaukkaa ja ajattelin, että nyt näkyy ero kun tästä siirryn harjoituslaukkaan. Enpä siirtynyt, kuin raviin. Keskilaukan jatkuminen derbykentälle saakka olisi tietenkin ollut vielä kurjempi vaihtoehto. Ravasimme lyhyen sivun, koska en kertakaikkiaan JAKSANUT nostaa uutta laukkaa. Vartaloni oli aivan hallitsematon ja roikuin viimeisillä voimillani kyydissä kädet ja jalat vatkaten kaikki eri suuntiin. Varmasti suloinen näky. Joku viimeinen tahdonvoiman ja itsepäisyyden puuska vielä löytyi ja sain nostettua lävistäjälle uuden laukan. Pari pistettä pelastui siinä. Myy oli ensimmäisen kerran kuulolla loppusuoralla, sain tehtyä ohjeen mukaiset puolipidätteet ja paras hetki oli lopputervehdys. Ja se että pääsi pois rääkistä. Toinen tuomari antoi lopusta 8p, toinen vähän latisti tunnelmaa antamalla 6p. Tärkeintä oli, että itsestäni se kerrankin tuntui todella onnistuneelta meidän taidoillamme.

Keskikäynti meni myös kivasti, varsinkin kun Myyllä oli "kävelen itse"-vaihde päällä ja minun tehtäväkseni jäi pääosin vahtiminen. Toinen tuomari oli huomioinut hevosen jännittyneisyyden, mutta yritteliäs esitys kuitenkin 😂Yhteisprosentit olivat 59,583%, joka nyt ei ylpeilyn aihe ole, mutta tulomatkalla olin arvioinut, että saisimme vähintään 58%. Tällä tasolla olen hyvin tietoinen ongelmistamme. Jotka ovat pääosin tämän ärsyttävän sairauden syytä. Välillä henkinen kapasiteetti on kovilla, kun asioille ei vain voi mitään vaikka kuinka treenaisi ja tahtoisi. Asiat helpottuisivat luokituksen pudottamisella raviluokkiin (vaikka sekin on joskus liian rankkaa) tai hankkimalla sohvaperunan -eikun hevosen- joka ei taitaisi olla lompakkoystävällinen. Välillä suututtaa, kun jaksan paremmin ratsastaa minkä tahansa helpon Been ohjelman kuin näitä tappavia paraohjelmia. Onko meillä paroilla sitten kovempi kunto kuin terveillä kouluratsastajilla? Tuntuu rangaistukselta. Luokituksessa on haastavaa osoittaa tätä kuviota ja uhmakkaasti vain yritän lyödä päätä seinään, kun kerran näin on määrätty. Perusperiaatteeni on ollut, että niin kauan kuin laukkaan avoimissa luokissa, selviydyn nelosryhmässä. Enpä tiedä enää...

Hups tulipa paatosta hetkeksi... Olen koittanut aina pitää häntää pystyssä tuijottamalla myötämielisemmän tuomarin prosentteja. Nyt ne olivat 61,250%. Toisen tuomarin 57,917% olivat kuitenkin enemmän samoilla linjoilla oman mielipiteeni kanssa. Joskus mietin, saanko armopisteitä joiltain tuomareilta, kun en kuitenkaan tässäkään hätyytellyt lähellekään parempiani. Että tulisi tuollekin reppanalle parempi mieli... Kohta alan tsemppaamaan itseäni ja kaivan kaikki pöytäkirjat vuosien varrelta esiin ja lasken kaikista saman ohjelman numeroista yhteen parhaat pisteet. Sitten voin taputella itseäni päähän ja ajatella, että olisimme oikeasti noin hyviä, JOS ei olisi taas ollut sitä ja tätä ja seli seli.

Kimmo vahti Myytä, että pääsimme huvialueelle tuhlaamaan Kaislan kanssa rahojamme ja katsomaan kummityttäreni estehyppelöitä kasvattajakilpailussa. Myy repäisi ketjuriimunnarunsa rikki, kun laitoimme sitä koppiin. Parkkivalvoja huusi muille "Hevonen irti!" ja minä huusin takaisin "Ei hätää, hevonen laiduntaa!" Myy siirtyi siis kopin sivuun syömään. Sen jälkeen se käveli kauniisti koppiin. En aina ymmärrä sen mielenliikkeitä... Onneksi ostoskadulta sai uusia ketjunaruja. Ja vähän jotain muutakin...

Retkestä jäi kuitenkin positiivinen mieli, ihania ystäviä paikalla ja tietysti hienoja heppoja. Ja taitava ja upeasti ratsastava kummityttöni 💓Ensi vuonna rinta leukaan ja menoksi taas. Ehdottomasti vuoden kohokohta. Muistan ajan, jolloin en olisi voinut kuvitellakaan ratsastavani itse tuolla. Eikä siitäkään ole kuin 4 vuotta aikaa, kun näin mietin.

Tällä viikolla tauti on ollut inhottava. Yleensä palaudun ylirasitustilasta muutamien tuntien aikana, mutta nyt aamutoimet ja puolen tunnin ratsastus ovat vieneet kaikki päivän lusikat heti. Loppupäivät ovat kuluneet huonekaluista kiinni pitäen raahautumalla jääkaapin, vessan ja sohvan/sängyn väliä. Neurologin ohje on odottaa kaksi viikkoa ja sitten mennä kortisoniarvioon. Varovaisesti arvioituna tänään on ollut jo hieman parempi päivä, joten menisi itsekseen ohi. Romahdus on ollut rajumpi, kuin aiemmin, mutta saattaa mennä nopeammin ohi kuin edelliset. Illalla toinen jalka (tai molemmat) haudassa selasin kuitenkin KIPAa ja katselin, vieläkö syksyllä olisi maneesikisoja tyrkyllä... Jästipäisyyden ruumiillistuma.

Ensi sunnuntaina on Hämeen alueen pararatsastajien aluemestaruuskisat ja sinnehän on tietysti päästävä vaikka pää kainalossa. Hevosihmisten tolkku näissä hommissa ei ole yleensä kovin realistinen. Jos henki kulkee ja pää on jotenkin paikoillaan, ratsastetaan. Näin pölkkypää  en ole onneksi yksin. Kisat ovat Hollolassa Korpikylän kartanon ratsastuskeskuksessa. Paikka on kuullemma hulppea, joten siinä on jo hyvä syy ajaa sinne saakka. Luokassa on kilpailijoita ratsastamassa ilmeisesti myös Etelä-Suomen mestaruudesta ja lähtijöitä on peräti yhdeksän! Ennenkuulumatonta! Ja ihan mahtavaa, lähes kaikki mun kavereita! En ole menossa menestymään, vaan tekemään parhaani ja opettelemaan arvioimaan voimiani. Ja tietysti kyyläämään minulle uutta paikkaa. Ja viihtymään kamujen kanssa.

Myyn kanssa olimme Tuijalla ja ilmoitin, etten kykene ratsastamaan kuin käyntiä. Lohduttavaa oli, kun Tuija sanoi, että voin vallan mainiosti verrytellä Myyn pelkässä käynnissä. Ratsastin sen huolellisesti liikkumaan läpi selän niskasta hännäntyveen ja yritettiin saada minut mahdollisimman vakaaksi. Ei ihan helppo juttu. Tuija ratsasti Myyn ravit ja laukat ja kehui, kuinka Myyn kunto on kasvanut. Se jaksaa laukata ihan itse hidastakin laukkaa yrittämättä tiputtaa sitä itse raviin. Kunnonkohotuksesta saa kiittää yksin Kaislaa, joka jaksaa sitä kuntoilututtaa. Kaislankaan ratsastus ei ole enää ihan pelkkää humputtelua ja matkustelua, väkisinkin kestävyyttä poniin tulee!

Hihittelin Tuijalle, että muut hepat kioissa menivät hienosti kangilla, kun me vaan yritetään pysyä perässä pikkuisilla kolmipaloillamme. Hihittely hyytyi, kun Tuija alkoi kaivella varastojaan ja lähdin kotiin kankisuitsien kera... Ne roikkuvat satulahuoneessa sovitusta odottelemassa. Olen viimeksi pukenut hevoselle kanget vuonna 1993 että tule apuun juutuubi 😄 Tuija neuvoisi ensin Myylle hommaa ja jos saamme minua vakautettua alan itsekin muistelemaan miten kangilla ratsastus sujuikaan. Hui.

Lopuksi pikaiset Artturin kuulumiset. Laukkaa on päästy kokeilemaan ja Artturi menisi vauhdikkaammin kuin tädit antavat luvan. Olemme toiveikkaita.

Kaisla on ollut tärkeä osa Artturin kuntoilussa ja ihan koukussa satulatta menoon