Mää
Mää olen Ressu. Olen 1973 syntynyt pararatsastaja Orivedeltä. Kilpailen kouluratsastuksessa vammaisratsastajana vammaisratsastusluokissa sekä kaikille avoimissa luokissa tavallisissa kilpailuissa. Sairastuin vuonna 2010 ms-tautiin. Tein vielä vuoteen 2014 saakka työtäni ratsastuspalveluita tuottavassa yrityksessäni, mutta sitten oli pakko luovuttaa ja jäädä eläkkeelle.
Kilpaileminen on osoittautunut mielenkiintoiseksi aktiviteetiksi. Se tekee ratsastamisesta aivan eri tavalla tavoitteellista. En tee sitä maineen ja kunnian vuoksi vaan siksi, että saan arvioita minun ja ratsuni kehittymisestä. Toki en ole pahoillani, jos saamme laukata kunniakierroksella rusetti matkassa.Luonteelleni ei sovi vain humputella hevosellani ympyrää ilman haasteita. Tarvitsen selkeän "lukujärjestyksen" touhuilleni. Kun harjoittelee seuraavan kilpailun rataa, tulee aina uusia ja hyödyllisä tehtäviä suoritettavaksi. Kun niitä alkaa kehittämään paremmaksi ja paremmaksi, edessä on loputon suo. Tämä työ ei lopu koskaan. Lisäksi ratsastuskilpailuissa tutustuu kaikenlaisiin erilaisiin ihmisiin ja hevosiin ja muidenkin kehitystä on mukava seurata. Erikseen on mainittava, että vammaisratsastukilpailuissa on poikkeuksellisen hyvä yhteishenki. Kaikki tsemppaavat toisiaan ja iloitsevat kaverin puolesta. Toki piiri on pieni ja tunnemme kaikki toisemme ainakin jossain määrin.
Mitähän sitten töiden tilalle? Aikaa olisi vaikka harrastaa. Vannomatta paras. Monet vuodet suustani kuultiin: "Minähän en ole kilpailuhenkinen enkä ole kiinnostunut kilparatsastuksesta." Ja juuri sitä sitten keksinkin työni korvikkeeksi puuhata. Vapaa-aikani kuluu treenatessa, valmennuksessa ja kisoissa.
Kilpaileminen on osoittautunut mielenkiintoiseksi aktiviteetiksi. Se tekee ratsastamisesta aivan eri tavalla tavoitteellista. En tee sitä maineen ja kunnian vuoksi vaan siksi, että saan arvioita minun ja ratsuni kehittymisestä. Toki en ole pahoillani, jos saamme laukata kunniakierroksella rusetti matkassa.Luonteelleni ei sovi vain humputella hevosellani ympyrää ilman haasteita. Tarvitsen selkeän "lukujärjestyksen" touhuilleni. Kun harjoittelee seuraavan kilpailun rataa, tulee aina uusia ja hyödyllisä tehtäviä suoritettavaksi. Kun niitä alkaa kehittämään paremmaksi ja paremmaksi, edessä on loputon suo. Tämä työ ei lopu koskaan. Lisäksi ratsastuskilpailuissa tutustuu kaikenlaisiin erilaisiin ihmisiin ja hevosiin ja muidenkin kehitystä on mukava seurata. Erikseen on mainittava, että vammaisratsastukilpailuissa on poikkeuksellisen hyvä yhteishenki. Kaikki tsemppaavat toisiaan ja iloitsevat kaverin puolesta. Toki piiri on pieni ja tunnemme kaikki toisemme ainakin jossain määrin.
Ms-taudista on itselleni monenlaista riesaa. Eniten elämää hankaloittaa nopea väsyminen sekä fyysisesti että henkisesti. Tällä hetkellä liikun kepin kanssa sekä pidempiä matkoja pyörätuolilla. Yhtämittainen kävelymatkani kepin kanssa on n. 150m. Tasapainoni on myös huono. Nenälleen tupsahtelu kuuluu tavaramerkkeihini. Ajatus kulkee, mutta loppuu kuin kanan lento. Sitten aivot tuuttaavat varattua. Esimerkiksi kisaohjelmien muistaminen teettää paljon työtä. Sairauteeni liittyvä hahmotushäiriö haastaa keksimään apukeinoja ratsastusradan teiden ymmärtämiseen. Myös käsieni tunto ja motoriikka ovat huonontuneet, joka ilmenee ratsastuksessa ohjien valumisena.
Toisaalta en koe olevani sairas, ellen sairasta flunssaa tai muuta vastaavaa sairautta. Ms tuo elämääni erilaisia ominaisuuksia, jotka nyt vain sattuvat kuulumaan tähän hommaan. Olen aina kokenut olevani hieman erilainen kuin valtaosa ihmisistä, nyt olen tällä tavalla. Tauti etenee hiljalleen ja minulla on ollut aikaa sopeutua vallitseviin olosuhteisiin.
Neurologini sanoo, että en kävelisi enää, jos en ratsastaisi. Ratsastus on kohdallani parasta terapiaa sekä fyysisesti että henkisesti. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut liikunnasta paitsi ratsastuksesta. Tällä hetkellä olen löytänyt tuekseni myös joogaamisen, jota olen harrastanut kolme vuotta viikottain. Se ja ratsastus tukevat hyvin toisiaan.
Vammaisratsastajat luokitellaan vamman perusteella viiteen eri luokkaan. Luokassa V vamma tuottaa vähiten haittaa ratsastajalle ja luokassa I eniten. SRL:n sivuilta löytyy vammaisratsastuksesta kiinnostuneille lisätietoa. Itse ratsastan luokassa IV, joka on helpompi laukkaluokka. Aloitin kisaamisen 2015 ja ratsastin kaksi kautta luokassa V. Sairaus aiheutti sen verran lisää haasteita, että luokitusta helpotettiin. Vammaisratsastajilla on henkilökohtainen kilpailukortti, jossa on lueteltu sallitut apuvälineet ratsastuskilpailuissa. Kun sen toimittaa tuomarille kisoissa, apuvälineet ovat sääntöjenmukaisia. Kortissani on niin paljon sallittuja hilavitkuttimia, että näyttäisin varmasti joulukuuselta niiden kanssa. No, tosiasiassa käytän vain itselleni välttämättömäksi kokemiani välineitä. Apuvälineisiini kuuluu: Raippa, jalustimiin tulevat kumilenkit, kauhukahva. Lenkkiohjat olisivat tarpeen, mutta taloudellisten säästöjen vuoksi olen askarrellut kumiohjiini teipistä pallukat, jotka auttavat ohjien pitelemisessä. Toki lenkkiohjat toimisivat paremmin, mutta näillä mennään nyt. Raippoja saisi olla kaksi, mutta toistaiseksi aivoni eivät halua ymmärtää näin paljon liikkuvia osia. Kumilenkit jalustimissa irtoavat, jos ratsastaja putoaa. Olen tunnollisena ihmisenä tämän useasti testannut eri merkin lenkeillä. Parhaat lenkit lentävät ilmassa jopa useita metrejä putoamispaikalta. Joskus ne saattavat ikävästi myös katketa. Ja kauhukahva, sehän nyt on kaikille ratsastajille tuttu ainakin ratsastuksen alkumetreiltä.
Valmentaudun viikottain Tuija Rummukaisen luona Jämsässä. Tuija opetti minua jo alkeisleirillä 1980-luvulla. Välissä kului lähes 25 vuotta, kunnes päädyin taas Tuijan valvovan silmän alle. Nyt aktiivista treenausta on jatkunut keväästä 2016 alkaen. Myy on myös ollut useamman viikon jaksoilla Tuijalla koulutettavana ja tämä on nopeuttanut huomattavasti kehitystämme. Tuija on meille mahdollisimman sopiva valmentaja. Hän ymmärtää suomenhevosen erityispiirteitä ja ominaisuuksia ja on oppinut vuosien varrella ymmärtämään minunkin erityispiirteitäni ja ominaisuuksiani. Kullanarvoinen on valmentaja, joka osaa vääntää asian rautalangasta oppilaalle juuri sillä oikealla tavalla, jolla juuri kyseinen yksilö asian käsittää.
Valmentaudun viikottain Tuija Rummukaisen luona Jämsässä. Tuija opetti minua jo alkeisleirillä 1980-luvulla. Välissä kului lähes 25 vuotta, kunnes päädyin taas Tuijan valvovan silmän alle. Nyt aktiivista treenausta on jatkunut keväästä 2016 alkaen. Myy on myös ollut useamman viikon jaksoilla Tuijalla koulutettavana ja tämä on nopeuttanut huomattavasti kehitystämme. Tuija on meille mahdollisimman sopiva valmentaja. Hän ymmärtää suomenhevosen erityispiirteitä ja ominaisuuksia ja on oppinut vuosien varrella ymmärtämään minunkin erityispiirteitäni ja ominaisuuksiani. Kullanarvoinen on valmentaja, joka osaa vääntää asian rautalangasta oppilaalle juuri sillä oikealla tavalla, jolla juuri kyseinen yksilö asian käsittää.
Perheeseeni kuuluu mies, kaksi jo maailmalla opiskelevaa poikaa ja ala-asteikäinen tytär. Olennainen osa arkeani on henkilökohtainen avustajani Kristiina. Kristiina opiskeli meillä aikaisemmin oppisopimuksella hevostenhoitajaksi ja ystävystyimme samalla. Kristiinan työaika on 60h/kk ja tehtäviin kuuluu sellaisia töitä, joihin en itse pysty, mutta joita tekisin jos olisin terve. Kristiina auttaa hevosten kanssa ja ratsaille nousussa. Sisällä kotitaloustyöt ja siivoaminen ovat jokaviikkoisia avustajan töitä. Onnekseni Kristiina on joskus pyörittänyt myös ravintolaa, joten ruuan laadussa ei todellakaan ole valittamista! Kristiina aloitti avustajanani helmikuussa 2018 ja jaksamiseni arjessa on huomattavasti lisääntynyt. Kristiinan vika on myös se, että tämä blogi on syntynyt. Aikansa kun jankuttaa, kelkka saattaa kääntyä. Tämä oli myös niitä kuuluisia päätöksiä: "En koskaan ala kyllä tuommoisia kirjoittelemaan!"
Kommentit
Lähetä kommentti