Rakkaudesta lajiin?

 

📷 Jannika Jokinen
Suojakallio 4.7.2021

Fiilikset ovat heitelleet vuoristorataa. Apuväline/ luokitusasia ei etene ainakaan tämän kauden aikana mihinkään. En jaksa ryhtyä mihinkään protestikäsittelyihin ja koen, ettei minua kuunnella päättävällä taholla riittävästi. Luokittelija pyysi vielä laittamaan videoita ratsastuksestani ilman remmejä, mutta edelleen päätyi jankuttamaan, ettei remmejä ole kuin täysin alaraajahalvaantuneilla tai jalka-amputoiduilla. Silti missään ei lue, etteikö niitä voisi myöntää. En ymmärrä, miksi en voisi olla se ensimmäinen kaltaiseni, joka ne saa käyttöönsä. 

Kysyin, onko ryhmä kolme sitten se oikea minulle, koska en vammani vuoksi kykene kyseisiä ohjelmia ratsastamaan. Profiilipisteeni eivät kuullemma vielä riitä kakkosryhmään. Kysyin, eikö sillä ratsastusosuudella ole mitään merkitystä ja miksi sellainen sitten luokitustilaisuuteen kuuluu. Tähän en saanut MITÄÄN vastausta. Puusilmäkin näkee videoilta, mikä on tilanne. Tuntui, että luokittelija pyysi videot vain tukkiakseen suuni, eikä perehtynyt niihin ehkä kunnolla. Tiedä sitten, tilanne on nyt kuitenkin se, että tämä kausi on jo pilalla ja keväällä minulla on taas uusi mahdollisuus hakeutua luokitukseen. Toivottavasti pystyn edelleen silloin vielä ratsastamaan. Toivon todellakin, että kauden loput kisat selviän edes hevosen kyydissä. Treeneissähän siis ihan ehdottomasti pidän remmejä oman turvallisuuteni vuoksi. 

Jotain hyvääkin, olen saanut valtavasti tukea pararatsastustovereiltani. He ovat selvitelleet sääntöasioita kanssani ja antaneet neuvoja ja vinkkejä. Nyt ei kuitenkaan enempää tästä aiheesta, kohta katkeaa verisuoni päästä, kun verenpaine hipoo pilviä. 

Kisasuorituksilla ei tässä kohtaa pääse leveilemään, aika kivistä ja kuoppaista on ollut koko ratsastus. 

Kilpakorpi

Helle on ihanaa ja rakastan lämpöä, mutta ratsastus ei tähän kuvioon sovi. Muutenkin viimeisen kuukauden aikana onnistumisen hetket ovat olleet todella minimissä ihan arkiharjoittelussakin. Homma ei nyt vaan suju. Kiristää, kolottaa, pompottaa ja ahdistaa. Viimeistään radalla kaikki menee hosumiseksi ja pakka leviää. Papi varmaan jo vihaa minua. 

Juhannuksen jälkeen oli Jämsän kilpakorvessa toiset harkkakisat. Kokemus oli vähintäänkin karsea. Kolmenkympin helle ahdisti jo ennen selkään nousua. Onneksi olin saanut luvan käyttää remmejä näissä kisoissa, muuten olisi saattanut tulla muutakin, kuin henkisiä vammoja. Paarmoja oli ehkä tsiljoona ja ne rakastavat Papia. Papi alkaa riuhtomaan, jolloin joudun viimeistään pulaan satulassa. Istunnan rippeetkin leviävät, jolloin Papi riuhtoo ja vatkaa entistä enemmän. Helppo B:3 oli tuhoon tuomittu jo alkumetreillä. Kytkin oli sökönä ja tahti vaihteli. Mikään ei oikein onnistunut ja kaiken kruunasi ohi pyyhältävä juna kesken laukkavoltin, jolloin rakas ratsuni ei pysynyt uralla ja leväytti voltin sivusuunnassa minne sattuu. Papi normaalisti tuskin olisi reagoinut junaan mitenkään, mutta molempia ahdistava räpellys teki siitäkin ongelman. Laukka tippuikin kesken, kun yritin hillitä junan kanssa kilpaa laukkaavaa hevostani. 52,95% olivat mielestäni liikaa esityksestämme. Ehkä ne tulivat siitä, kun me tai ulkopuoliset emme loukkaantuneet radan aikana. 

Tämä kokemus sinetöi päätökseni olla starttaamatta terveiden luokkia. Saatan harkita, jos ohjelmaan kuuluu ainoastaan yhdet laukkaympyrät ja Kaisla on muuten menossa kisoihin. Raviluokkia voin harkita, mutta ne yleensä ovat kilpailuharjoituksia. Ne ovat tietysti myös tarpeellisia varsinkin kaltaiselleni sählääjälle. Harmittaa, kun välillä homma sujui ja nyt taas ei sitten mitenkään. Vähän voin lohduttautua, että Papi on aika kokematon radalla (toinen kesä vasta) ja omakin tilanteeni on huonontunut, mutta silti! 

Tästä kehittyi ajatus, että haluaisin Papille kokemuksia radalta, jossa sen ei tarvitsisi olla ratsastajasta huolissaan. Niinpä pestasin Tuijan kuskiksi Suojikselle helppoon beehen. Papi ehti olla Tuijalla pari päivää treenissä, joten valmistautuminen oli aika olematonta. Silti tappohelteessä ja Papi rättipoikkiväsyneenä ratsukon tulos oli 63,636%! Papi oli ensin ollut hieman huolissaan Tuijasta, mutta huomasi pian, ettei tämä valkohousuinen täti ole vaarassa pudota. Keskihalkaisijalla se yritti tarjoilla valumista oikealle "kun mammakin aina haluaa valua tänne"... Lopuksi vaikutti kyllä siltä, että Papi oli varsin tyytyväinen itseensä, olympiatason suoritus kuitenkin takana. Vaikka sillä oli todella rankkaa, se on niin kiltti ja nöyrä. 

Avalonin Papitar ja Tuija Rummukainen
📷 Jannika Jokinen

Syy, miksi Papi oli niin poikki oli se, että ratsastin sillä ensin pararadan rataharjoituksena. Pararatsastajaystäväni oli saanut järjestettyä meille ratatreenit ja olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta kaikille asianosaisille! Nyt sain itse kärsiä tyhmyydestäni koko vartalon voimin. Minulta kysyttiin sopiiko, että alotetaan vartti myöhemmin. Olin siis jo verryttelyssä. Mikä ihme sai minut vastaamaan, että "joo tietysti!", kun varsin hyvin tiedän, että vartissa kaikki voimani ovat jo kadonneet. Tämä oli hyvä tilaisuus analysoida itseään "en halua olla vaivaksi enkä poikkeva enkä tarvitse mitään erikoista". Tällä ajattelulla en kyllä pärjää missään kohtaa tämän taudin kanssa eläessä! No, paarmaviuhtominen ja oma pomppimiseni alkoivat heti kättelyssä. Tiedoksi: Minusta on tulossa mies. En osaa enää keskittyä kahteen asiaan yhtä aikaa. Papin ratsastaminen ja kyydissä pysyminen (ilman remmejä siis kaiken kukkuraksi) vaati huomioni niin että unohdin radan. KAKSI KERTAA!!! Radan, jota olen hinkannut 2,5kk ja osaisin unissanikin. Miten voikin tuntea itsensä kertakaikkiaan ihan voittajaksi. Ihan musertavaa! Tällä aivokapasiteetilla pitää pyytää seuraavalla kerralla joku varmistamaan, että olen muistanut ottaa hevosen mukaan radalle. Vaikka rollaattorilla se sujuisi varmaan paremmin. Paitsi että bensa loppuisi alkutervehdykseen. 

Varmistaakseni oman hyytymiseni ratsastin siis väärin kaksi kertaa, jolloin radalla ratsastettu matka piteni. Hirveän hyvä ratkaisu siinä kohtaa, kun voimat olivat loppu. 55%, mutta harjoituksena todella hyvä. Jatkoin keskustelua itseni kanssa siitä, mitä Papin kanssa tapahtuu radalla. Verkka saattaa olla ihan ok, mutta sitten tapahtuu jotain. Tätä analysoin edelleen, jännitystä en myönnä kokevani. Valkussa saimme ehkä juonesta kiinni, koska kun alan "ratsastamaan" eli suorittamaan jotain, jännityn kropastani. Eli hevonenkin jännittyy. Hirmu helppo tämä korjata... Eli ei. Treenausta, vaikka treenaan kaiken mitä kroppani pystyy. Masokismia, mutta ah niin ihana harrastus!

Valkussa viimeksi siis keskityttiin siihen, etten tekisi liikaa eli matkustelisin hetken aikaa, jotta rentous löytyisi. Juuri sopivaan aikaan sain ratsastuspilatesohjaaja Aira Toivolan meille kotiin Kaislaa ja minua opastamaan. Olen Airan opissa ollut pari kertaa aiemmin, mutta asiat unohtuvat ja omat ongelmat lisääntyvät. Nyt sain taas oivalluksia ja muutoksia istuntaani ja pystyin jopa laukassa istumaan suorassa! Kaksi päivää on mennyt toipuessa, kropassani on aktivoitunut piileviä kohtia, jotka vaativat nyt huomiotani. Taas vain treenaan lisää, että muutoksista tulisi pysyviä ja voisin keskittyä välillä vähän ratsastamaankin. 

Parakisoja on tulossa aika mukavasti loppukaudesta, niihin menen vaikka vain ihan kannatuksen ja harjoituksen vuoksi. Papilla ja Tuijalla on myös treeniä ja ratatreeniä tulossa. 

Ihaninta, mitä tapahtui on Usva! Usva oli toukokuun ratsutettavana kummitytärelläni Petra Mattilalla. Mitään ongelmia ei ollut ja Kaislakin pääsi kokeilemaan tulevaa kisatykkiään. Nyt Usva lomailee ja jatkaa syksymmällä kohti mahdollisia laatuarvosteluja. Jännittävintä on, kasvaako se yli pienhevosmittojen. 

Kaisla 💓 Usva