Kuumat vinkit kuinka menestyä kisoissa

Vinkki 1: Älä vaivaudu letittämään metsänpeikkosi harjaa. Tamman nuttura saattaa olla muutoin liian kireällä. Tuulessa ja vauhdissa liehuva rokkitukka on sitäpaitsi trendikäs.

Vinkki 2: Poistu heti suorituksesi jälkeen kotiin. Mene suoraan kotiin kulkematta lähtöruudun kautta.

Vinkki 3: Tätä en testannut tällä kertaa itse. Sisäpiiri kertoo, että toisinaan toimii, kun otat likaisen huovan, jätät varusteet puhdistamatta ja housusikin ovat kaikkea muuta kuin valkoiset. Tällöin palkintojenjakoon pääsy on taattu.

Kuvat: Maiju Kristiina Seppä. Maiju Kristiina S. Photography

Arranmaalle Orivedelle lähdimme treenaamaan 1-tason kinkereihin taas helppo b:3-ohjelmaa. Kuumaa oli muutenkin, kuin vinkkilistassa. Mittari näytti +25c ja tuulenvirettä ei tuntunut. Auringossa lämpötila oli kiehumispisteessä -ainakin kypärän alla kiehui muutakin kuin temperamentti. Meille ms-tautisille eli tuttavallisemmin mäsäläisille kuumuus aiheuttaa usein lisähaastetta. Pää pehmenee entisestään ja jalat menevät veltoiksi. Itselläni kävelykykykin saattaa kadota kokonaan. Tämän takia en pysty esim. saunomaan. Hiekan pöllytessä Sahara-tyyliin verkkakentällä olin varma, että pyörryn ja oksennan hetkellä minä hyvänsä. Suosiolla jätin kisatakin pois laskuista. Vähällä oli, ettei kangastuksia keitaista ja kylmistä sihi-juomista alkanut piirtyä verkkokalvoilleni. Miss märkä-t-paita tuntui hetken hyvältä idealta.

Radalla emme esittäneet tällä kertaa sirkustemppuja. Se oli siis suorastaan tylsää katseltavaa, juna puksutti eteenpäin ja täti hytkyi matkassa. Tasaista vaatimatonta menoa, jossa temput osuivat kohdilleen. Siitä jäi hyvä fiilis ja Arranmaan kisakentän pohja on oikein mukava ratsastaa. Lisähuomautuksena, että siellä kisahommat ja puffetti (isäntä arvostaa) ovat myös aina hanskassa. Lähdimme neljäntenä ja saimme 62,045%. Kolme ensimmäistä suoritusta olivat superhienoja ja taso vaikutti kovalta. Ajattelin, että wau! Nyt tuli ennätys omissa prosenteissa ja olin hurjan iloinen. Lähtijöitä oli 20kpl joista viisi sijoittuisi. Ajelimme kotiin saman tien, koska traktorin munat odottivat käärimistä pellolla. Equipe-palvelusta netistä seurasin tuloslistaa uteliaana, kuinka kilpakumppaneilla sujui. Jossain kohtaa olin sitten jo viidennellä sijalla. Järkytyksekseni viides sija säilyi ja säilyi. Kohta se oli jaettu viides sija ja muutama lähtö oli jäljellä. Ja sehän pysyi! Ilmoitin kaverini kautta, etteivät turhaan huutele palkintojenjakoon. Täti-ratsastaja istui jo keittiössään kahvikupin kanssa ja urhea ratsu piehtaroi tarhassaan. Olo oli kerrassaan epätodellinen ja mietin itsekseni, mitä niille muille oikein tapahtui. Purivatko paarmat heppoja takamuksiin koko loppukisojen ajan?

Kuvat: Maiju Kristiina Seppä. Maiju Kristiina S. Photography

Pohdin erään rouvan kanssa varikkoalueella -hänellä oli oikein näppärä nuori puoliverinen- mistä hyvä tulos rakentuu tällä tasolla. Kyseinen rouva oli saanut upeat prosentit ja hevonen oli Myyhyn verrattuna oikea liitokavio. Myy hipsuttelee vaatimatonta menoaan tasaisen varmasti ja pisteet tässäkin olivat välillä 5,5-7. Sillä pärjää joskus jopa paremmin, kuin liitokavioilla, jotka liitelevät vähän liikaakin ylös, alas, sivuille, eteen ja taakse. Muutamaa hienosti mennyttä kohtaa syövät läskiksi menneet tehtävät, jos hevonen saa slaageja milloin mistäkin kukkaistutuksista. Myytä ne hetkauttavat yleensä vain ruokailutarkoituksessa. Ja kuten tässä on monesti nähty, ei se mamman puksutinkaan aina mikään kone ole. Parhaimmillaan kyllä.

Valmennuksessa tällä viikolla hinkkasimme siirtymisiä ja pysähdyksiä. Kotiläksynä oli käden paikan säilyttäminen ja vasemmassa laukassa suoristaminen. Siirtymiset sujuivat radallakin kivasti, mutta pysähdykset olivat vähemmän imartelevia. Siinä sitä puuhaa sitten riittääkin. Tällä hetkellä pysähdyksessä onnistuminen on lähinnä tuurista kiinni. Suoraan pysähdykseen ja Herran haltuun! Käden olen nyt ankkuroinut nojaamaan satulaan kiinni, joka tasoittaa huomattavasti siirtymisä. Nyt pitää vain muistaa, että se pysyy siinä. Kamala havaita, että olen näyttänyt tähän saakka lentoa opettelevalta lokinpoikaselta. Lentolupakirja vain puuttuu. Jos tilanne nyt hiljalleen korjautuisi niin Myylläkin olisi helpompaa. Tuo laukassa suoristaminen kyllä vaatii lisäohjeita, vasen kierros on itselleni haasteellinen ja olemme Myyn kanssa molemmat vänkyrällään. Ja vähän pihalla koko jutusta.

Tunnen itseni idiootiksi part 2078. Asetin harjoituksessa Myytä suoralla uralla laukassa ulos. Myy pudotti laukan ja sekosin palikoissani. Yritin sitkeästi hetken nostaa automaattisesti vastalaukkaa, koska asetuskin oli ulos juuri hetki aikaisemmin. Sain kyllä hetken järjestellä aivojani, että minne olinkaan menossa ja mitä askellajia ja kenen kanssa ja minä vuonna... Minä ja Myy emme vielä todellakaan treenaa vastalaukkaa. Tuija hoitaa sen puolen. Myy oli hurjan huvittava, kun Tuija alkoi neuvomaan sille vastalaukkaa. Se näytti siltä, että "kuules kaveri, olet hurjan epäselvä tänään, mutta anna kun autan sinua hädässä  ja nostan kauniin myötälaukan". Kun se onnistui nostamaan vastalaukan ja sitä kehuttiin näin selkeästi kysymysmerkin sen pään yläpuolella. Ihmiset ovat sitten outoja, päättäisivät mitä oikein haluavat... Aina ennen kun tein näin, se korjattiin toisin päin.

Yksi pohdinnan aiheista oli tällä viikolla se, kun Tuija sanoi että edistyisin huomattavasti nopeammin jos minulla olisi itselleni helpompi ja armollisempi ratsu. Siinä sitten puntaroimme, että sen pitäisi olla osaava, anteeksiantava, tasainen liikkeiltään, eteenpäinpyrkivä muttei reaktiivinen ja mikä utopistisinta myös edullinen. Sittenkin ratsun vaihto saattaisi johtaa ojasta allikkoon. Tavoitteenani ei ole sm-tason kilpaura vaan terveyttäni ylläpitävä motivoiva ratsastusharrastus. Ja sitä tämä on parhaan ystäväni Pikku Myyn kanssa. Joskus mietityttää loppuuko aika, kun sairaus etenee. Mitä jos juuri kun homma alkaa toimia en pystykään enää laukkaamaan tai ravaamaan? Itsensä on vain pakko psyykata treenaamaan päivä kerrallaan, toki kaikki mahdollisuudet treeniin ja kisaamiseen käyttäen. Voihan keneltä vaan treenaamisen aika loppua, mitä vain voi sattua. Mutta voi aikansa paremminkin kuluttaa, kuin pelkäämällä pahinta ja maalailemalla kauhukuvia. Joskus ne yrittävät luikerrella tietoisuuteen, mutta liiskaan ne kuin ärsyttävät inisevät hyttyset makuuhuoneestamme. Täysin immuuni en niille ole minäkään, hyttysverkkoon saattaa joskus tulle reikiä.

Kisoissa ihanaa plussaa oli se, että pararatsastajakaverini Maiju oli kuvaamassa kisoja ja sain oman osani ihanista kuvista! Tsiljoonasti kiitoksia Maijulle! Maijulla on myös oma blogi  http://maijukristiina.blogspot.com/ jossa kauniita kuvia ja asiaa pararatsastuksesta.

Kuvat: Maiju Kristiina Seppä. Maiju Kristiina S. Photography