Elämäni kävelevänä heinäpaalina ja ajatuksia muista tunteista
Turpaterapia, ratsastusterapia, sosiaalipedagoginen hevostoiminta, eläinavusteinen terapia... Onhan näitä. Mutta miksi se hevonen, mitä se voi ihmiselle antaa? Kaikkia ajatuksia en muista varmastikaan edes luetella, mutta jokainen hevosten kanssa puuhaillut voi lisätä mielessään listaan omia huomioitaan. Aito läsnäolo tässä ja nyt -välillä mieli saattaa kylläkin harhailla esim. ruoka-ajassa. Lämpö. Pehmeys - myöskin terävät hampaat. Tuoksu -joidenkin mielestä hajukin. Ison eläimen hallinta -joskus myös hallitsemattomuus. Ystävyys. Kiintymys -ajoittain kyllä tuntuu, että hevosen kiintymys itseeni rajoittuu siihen, että näytän niiden mielestä kävelevältä heinäpaalilta.
Kuunteleminen -hevonen ei juoruile asioitani eteenpäin. Hevosen antama palaute - kiukku on jätettävä tallin ulkopuolelle tai saa kyllä hevoselta tulikivenkatkuista palautetta mm. hampaanjälkinä käsivarressa tai mustina varpaina. Sosiaalipedagogisen hevostoiminnan opinnoissani erityisesti jäi mieleen lause "tallissa olet hyvässä tallessa". Vaikka lause onkin pääosin suunnattu nuorille, voin itsekin edelleen allekirjoittaa sen. Hevostelu on niin koukuttavaa ja aikaavievää puuhaa, ettei pahantekoon jää aikaa eikä energiaa. Ei kiinnosta baareissa roikkuminen eikä oikeastaan mikään muukaan hevosiin liittymätön puuhastelu. Hevoshulluus ei ole ihan tuulesta temmattu käsite. "Normaalit" ihmiset saattavat hoitaa kotia ja puutarhaa sekä harrastaa jotain siistiä urheilulajia. Hevoshullu onneksi välttyy moiselta piinalta.
Halusin aikoinaan opiskella ratsastusterapeutiksi. Myyn ammatti oli jo ennen syntymäänsä terapiahevonen. Sitten sairaus iski jarrut pohjaan. Loppu hyvin kaikki hyvin, Myystä tuli ikioma turpaterapeuttini, vain minua varten. Kaiken henkisen hyvinvoinnin tukemisen lisäksi Myy on ehdoton edellytys fyysisen toimintakykyni ylläpitämiseksi. Hevosen käynti on samankaltainen ihmisen kävelyn kanssa. Terapiahevosella tulee olla puhdas käynti ja Myyn käynti on erinomainen. Sen rytmi on juurtunut selkäytimeeni ja sen ansiosta kävelen edelleen edes lyhyitä matkoja. Ravi ja laukka harjoittavat kohdallani erityisesti tasapainoa ja reaktiokykyä. Piuhoissani viestit eivät kulje normaalia vauhtia kun johtoja on poikki. Tämä pitää paikkansa sekä fysiikan että ajattelun puolella. Aivotkin väsyvät, että ette ihmettele kun joku loistava ideani ja ajatteluni lähtee vauhdilla etenemään ja loppuu kuin kanan lento yhtä nopeasti kuin tulikin. Sen jälkeen saatan olla autuaan ymmärtämätön ja muistamaton, mitä kuningasideoita olinkaan juuri keksinyt. Joskus pohdin, olisiko nauhurista tai vastaavasta hyötyä. Tämä puupäisyys on ilmeisen tarttuvaa, koska läheiseni eivät myöskään muista mistä olin juuri puhunut. Tai kurjempi vaihtoehto: he eivät ehkä edes kuuntele.
Taudinkuvaani kuuluu valitettavasti sairauden eteneminen. Etenkin viime talvi oli huonoa aikaa. Ilman Myytä ja valmennuksia mie olisin romahtanut. Kävely ja toimintakyky laskivat kuin lehmän häntä, mutta kaikeksi ihmeeksi ratsastus vain parani. Jos sekin osa olisi rapistunut, olisin joutanut navetan taakse. Pohdin kovasti, miten tämä oli mahdollista. Yksi merkittävä seikka oli varmastikin se, että Myy oli Tuijalla yhteensä kaksi kuukautta ja sen ratsastettavuus ja tasapaino paranivat huikeasti. Oppimiskykyni ei selvästikään ole kokonaan kadonnut, koska itsekin pystyn parantamaan ratsastustani. Se jos mikä pitää pään pinnalla ja elämän taas tavoitteellisena.
Oppiminenhan tapahtuu niin, että tulee nousuja, tasanteita ja laskuja. Meillä kävi jälleen kerran niin, että kun kisoissa oli kurjaa ja kotonakin vähän takkusi treeneissä, mietin jo muutamaan kertaan (kas, olen miettinyt joskus ennenkin...), että mitähän järkeä tässäkin touhussa taas on ja mitä tällaisella kropalla ja aivoilla hevosta kiusaamaan. Laitetaan koko lauma myyntiin ja siirryn harrastamaan vaikka Netflixiä. Tämän depressiorypemisen jälkeen tuleekin taas se nousu. Tuija sanoi viimeksi, että nyt sitten Myy on valmis kanssani seuraavalle levelille. Tämä nyt ei tietenkään tarkoita, että kansainvälinen kilpaura kurkottaa nurkan takaa vaan yksinkertaisesti sitä, että hevonen ja ratsastaja alkavat liikkua pyöreämmin paremmassa peräänannossa. Näin kaikki tehtävät ja siirtymisetkin helpottuvat. Seuraavalle levelille siirtyminen tarkoitti yksinkertaisesti ohjien ottamista vielä paremin käteen. Myy on valmis hyväksymään tämän myös minun kanssani. Toki ensin oli pientä mielenosoitusta ilmassa... Se onnistui jopa laukassa, mutta Myyn fyysinen kunto ei vielä salli sitä kovin pitkään. Tuija kysyikin, onko tuo hevonen koskaan tuntunut tuollaiselta. "NO EI!", huokailin ja hämmästelin Myyn kyydissä. Kaikki näyttää vaan niin helpolta, kun Tuija tekee sen. Aivan kuin vain istuisi ja nautiskelisi (mutta kyllä Tuijallakin välillä on hiki päässä, ainakin helteellä). Tosiasiassa Myy on suurenmoinen opettaja, se ei anna mitään anteeksi. Pitää pyöristää ulko-ohjalla, ratsastaa sisäpohkeella sitä kohti, suoristaa ulkopohkeella, asettaa sisäohjalla, valvoa että se etenee, muistaa vielä minne oltiinkaan menossa... Ja sitten kun asiat on ok, pitää muistaa antaa olla ja hallita keskivartaloa ja ja ja... Eikä saa pönöttää etukenossa???
Pohdimme myös mitä tapahtuu, kun ratsastaa radalle. Kotona tietenkin sujuu jo kivasti, valkussakin, verkassa, mutta niiden aitojen sisäpuolella kaikki opittu valuu kuin vesi hanhen selästä. Lopputulos on huomattavasti omaa tasoa alhaisempi. Radalle tullessa alan suorittamaan ja "ratsastamaan". Kroppa jäykistyy, aivoilla on kiire, avut muuttuvat teräviksi ja epäselvemmiksi. Nyt opettelen, että ratsastan radalla kuin kotona. Helppo juttu... Ommmmm -ja kohti huomisia iltakisoja myrskytuulen saattelemana.
Ja lopuksi, ehkä Myy antaa minulle vajaavaisuuteni anteeksi, kun edelleen liikuskelen heinäpaalin muodossa ja välillä jopa rehusäkin ;)
Halusin aikoinaan opiskella ratsastusterapeutiksi. Myyn ammatti oli jo ennen syntymäänsä terapiahevonen. Sitten sairaus iski jarrut pohjaan. Loppu hyvin kaikki hyvin, Myystä tuli ikioma turpaterapeuttini, vain minua varten. Kaiken henkisen hyvinvoinnin tukemisen lisäksi Myy on ehdoton edellytys fyysisen toimintakykyni ylläpitämiseksi. Hevosen käynti on samankaltainen ihmisen kävelyn kanssa. Terapiahevosella tulee olla puhdas käynti ja Myyn käynti on erinomainen. Sen rytmi on juurtunut selkäytimeeni ja sen ansiosta kävelen edelleen edes lyhyitä matkoja. Ravi ja laukka harjoittavat kohdallani erityisesti tasapainoa ja reaktiokykyä. Piuhoissani viestit eivät kulje normaalia vauhtia kun johtoja on poikki. Tämä pitää paikkansa sekä fysiikan että ajattelun puolella. Aivotkin väsyvät, että ette ihmettele kun joku loistava ideani ja ajatteluni lähtee vauhdilla etenemään ja loppuu kuin kanan lento yhtä nopeasti kuin tulikin. Sen jälkeen saatan olla autuaan ymmärtämätön ja muistamaton, mitä kuningasideoita olinkaan juuri keksinyt. Joskus pohdin, olisiko nauhurista tai vastaavasta hyötyä. Tämä puupäisyys on ilmeisen tarttuvaa, koska läheiseni eivät myöskään muista mistä olin juuri puhunut. Tai kurjempi vaihtoehto: he eivät ehkä edes kuuntele.
Taudinkuvaani kuuluu valitettavasti sairauden eteneminen. Etenkin viime talvi oli huonoa aikaa. Ilman Myytä ja valmennuksia mie olisin romahtanut. Kävely ja toimintakyky laskivat kuin lehmän häntä, mutta kaikeksi ihmeeksi ratsastus vain parani. Jos sekin osa olisi rapistunut, olisin joutanut navetan taakse. Pohdin kovasti, miten tämä oli mahdollista. Yksi merkittävä seikka oli varmastikin se, että Myy oli Tuijalla yhteensä kaksi kuukautta ja sen ratsastettavuus ja tasapaino paranivat huikeasti. Oppimiskykyni ei selvästikään ole kokonaan kadonnut, koska itsekin pystyn parantamaan ratsastustani. Se jos mikä pitää pään pinnalla ja elämän taas tavoitteellisena.
Oppiminenhan tapahtuu niin, että tulee nousuja, tasanteita ja laskuja. Meillä kävi jälleen kerran niin, että kun kisoissa oli kurjaa ja kotonakin vähän takkusi treeneissä, mietin jo muutamaan kertaan (kas, olen miettinyt joskus ennenkin...), että mitähän järkeä tässäkin touhussa taas on ja mitä tällaisella kropalla ja aivoilla hevosta kiusaamaan. Laitetaan koko lauma myyntiin ja siirryn harrastamaan vaikka Netflixiä. Tämän depressiorypemisen jälkeen tuleekin taas se nousu. Tuija sanoi viimeksi, että nyt sitten Myy on valmis kanssani seuraavalle levelille. Tämä nyt ei tietenkään tarkoita, että kansainvälinen kilpaura kurkottaa nurkan takaa vaan yksinkertaisesti sitä, että hevonen ja ratsastaja alkavat liikkua pyöreämmin paremmassa peräänannossa. Näin kaikki tehtävät ja siirtymisetkin helpottuvat. Seuraavalle levelille siirtyminen tarkoitti yksinkertaisesti ohjien ottamista vielä paremin käteen. Myy on valmis hyväksymään tämän myös minun kanssani. Toki ensin oli pientä mielenosoitusta ilmassa... Se onnistui jopa laukassa, mutta Myyn fyysinen kunto ei vielä salli sitä kovin pitkään. Tuija kysyikin, onko tuo hevonen koskaan tuntunut tuollaiselta. "NO EI!", huokailin ja hämmästelin Myyn kyydissä. Kaikki näyttää vaan niin helpolta, kun Tuija tekee sen. Aivan kuin vain istuisi ja nautiskelisi (mutta kyllä Tuijallakin välillä on hiki päässä, ainakin helteellä). Tosiasiassa Myy on suurenmoinen opettaja, se ei anna mitään anteeksi. Pitää pyöristää ulko-ohjalla, ratsastaa sisäpohkeella sitä kohti, suoristaa ulkopohkeella, asettaa sisäohjalla, valvoa että se etenee, muistaa vielä minne oltiinkaan menossa... Ja sitten kun asiat on ok, pitää muistaa antaa olla ja hallita keskivartaloa ja ja ja... Eikä saa pönöttää etukenossa???
Pohdimme myös mitä tapahtuu, kun ratsastaa radalle. Kotona tietenkin sujuu jo kivasti, valkussakin, verkassa, mutta niiden aitojen sisäpuolella kaikki opittu valuu kuin vesi hanhen selästä. Lopputulos on huomattavasti omaa tasoa alhaisempi. Radalle tullessa alan suorittamaan ja "ratsastamaan". Kroppa jäykistyy, aivoilla on kiire, avut muuttuvat teräviksi ja epäselvemmiksi. Nyt opettelen, että ratsastan radalla kuin kotona. Helppo juttu... Ommmmm -ja kohti huomisia iltakisoja myrskytuulen saattelemana.
Ja lopuksi, ehkä Myy antaa minulle vajaavaisuuteni anteeksi, kun edelleen liikuskelen heinäpaalin muodossa ja välillä jopa rehusäkin ;)
Kommentit
Lähetä kommentti