Vielä on kisoja jäljellä...

 

Kuva: Hanna-Mari Lahtinen

Kuukauden tärkein: Usva ja Kaisla laukkaavat kentällä ja maastossa! Valokuvassa Usva toki laukkaa pellolla, sekin siis sujuu ;) 

Parit kisat on taas sekoiltu läpi, voi hyvänen aika. Toukolan ratsutilalla Hollolassa oli paraluokka, jonka ratsastimme osaanottajapulan vuoksi harjoituksena kolleegani kanssa. Matkaan tarttui mukaan Myy. Lähtövuoroni oli toisena ja odottelin valmistautumisalueella, kun luokkaa kuulutettiin. "Seuraavana pararatsastusluokka tutustumisohjelma B." B!!!! Luulin tulleeni ratsastamaan Aata. En ollut ikinä ratsastanut tätä ja hetken jo mietin, että nostan kädet pystyyn ja luovutan. Sitten kimmastuin, että Lahteen saakka en tullut pelkästään sähläämään ja huusin Kaislan nopeasti apuun. Kännykästä ohjeet auki ja opettelemaan. Aikaa noin viisi minuuttia. Aivan uskomatonta, en ratsastanut kertaakaan väärin!!! Adrenaliini on kummallinen aine. Radan loppupuolella sormi meni MELKEIN suuhun, kun päässä löi tyhjää. Tajusin, että kohta pitäisi päästä lopputervehdykseen, mutta miten sinne pääsee?! Olo oli kuin labyrintissä. Viime tingassa keksin, että käyntiosuudet olivat tekemättä ja sitten muistin miten loppu tuli ratsastaa. 62,250% ja olen supertyytyväinen. Radan pähkäily vei huomiota Myyn huolellisemmalta ratsastamiselta, mutta kiltisti se puksutti. Puhelimen kamerakin tilttasi kesken kaiken. 

Sivuhuomautuksena Kaisla meni Myyllä helppo been ja sijoittui toiseksi. Todellakin siis kannatti Lahteen matkustaa!

Vuoden kohokohta oli syyskuun alussa. Suomenratsujen kuninkaallisten paraluokka. Saimme juuri ja juuri luokan kasaan (minimi kolme ratsukkoa). Olin todella väsähtänyt ja alamaissa ja olisin jäänyt kotiin, jos se ei olisi pilannut muiden luokkaa ja muuttanut sen virallisesta harjoitukseksi. Onneksi lähdin, sillä Myy oli todella mukava ratsastaa. Tavoistaan poiketen se ei inahtanutkaan koko Ypäjän lauantaireissussa. Perjantaina Kaislan kanssa piti vähän kailottaa... Ongelma olin jälleen kerran minä. Tein kieli keskellä tuomaripäädyssä pääty-ympyrää, kun aivoissa alkoi raksuttaa, että nyt tässä on jotain omituista, mitähän seuraavaksi piti tehdä??? Sitten tuomari jo huutaakin, että sun piti mennä sinne lävistäjälle... "Ai vitsit!!! Sori!!!" "Joo ei se mitään :)", huikkaa tuomari. Jep, ei tietenkään muuta kuin miinus yksi prosentti... Lopputulos oli silti 64% joka meiltä aluetasolta oli oikein hyvä tulos. Ilman typerää väärinratsastusta olisimme saaneet sen 65% ja sitä mutustellessa on hyvä mieli. 

Nyt pitäisi saada aikaiseksi hakea sitä esilukijaa. Taisi olla tälle kesää viides unohdus ja viime syksynä yksi. Sitä ennen taisi mennä neljä vuotta ilman mitään. Tässä on nyt vaan sellainen juttu, että neuropsykologin lausuntoni on vanha. Siinäkin kuvataan ongelmiani ja todettiin, että työssäni en enää selviä ja aivot eivät taivu opiskelemaan uutta ammattia. Nyt tilanne on huomattavasti pahempi, mutta sairaala ei teetä uusia tutkimuksia, koska tämä ei vaikuta sairauteni hoitoon millään tavalla. Jos apuvälinetyöryhmä haluaa enemmän näyttöä, testit pitäisi teettää yksityisellä. Ja niihin ei kuukauden eläke riitä... Lannistuin reisiremmicasesta niin, että joudun todellakin potkimaan itseni uuden hakemuksen pariin. Tässä on toki aikaa ensi kauteen saakka, koska tämän kauden loppurutistukset mennään sitten ihan hyvällä tuurilla. Muutamat karkelot olisi vielä suunnitelmissa, joten taas kerran leuka rintaan jne. Uusia parempia muistisääntöjä keksimään.