Niihaman ja SRK:n sekoilut
Kuva: Emiilia Soikka
Olipahan parin viikon hössötys. Elokuun lopussa kävimme Tampereella seurakisoissa molemmilla tammoilla. Olin pyytänyt taas lähtövuorot bestiksille peräkanaa ja sehän oli onnistuneesti järjestetty. Jälleen saimme kaksi tuomaria yhden hinnalla, kun ohessa oli seuranmestaruudet. Papi sai radasta 57,750%. Uralla voisi pysyä ja kulmiinkin päästä... Sentään pysyimme aidoissa! Minun vointini laskee hurjaa kyytiä kuin lehmän häntä ja verkka venyi, joten kaikki voimani jäivät sinne. Pohkeet ja kesakivartalo olivat pois pelistä. Seli seli... Mutta oli siellä kuullemma sujuviakin pätkiä! Ja eihän sitä toki voi laukata, jos kakattaa. Ravissa Papi sentään pysyi sontiessaan. Kuitenkin kiva todeta, että kisoissa ja radalla työskentely alkaa olla Papille tuttua kauraa.
Mutta Kaisla se tempaisikin he C voiton Myyn kanssa! Ei omakaan sössiminen tunnu enää missään, kun lapsi laukkaa kunniakierroksella.Kyllä nuo ovat treenanneetkin.
Myyllä oli käsilaukullinen herkkujakin (näytepakkaus Lantmannenilta) ja tämän ja vesiämpärin kanssa puuhatessa meinasi tulla pahaa sotkua kisavaatteisiin...
Syyskuun alussa oli vuorossa Suomenratsujen kuninkaalliset. Prinsessa Myy starttasi hienosti junnujen pienhevoskoulumestaruuksissa. Rata oli Kaislan ensimmäinen he B ja eka alueluokka. Hienosti selvisivät 4/4 58,8%.Junnuvuosiahan Kaislalla on vielä viisi jäljellä, joten tästä on hyvä ponnistaa. Myyllä oli taas hanhi-vaihe menossa, joten se huuteli ja oli muissa maailmoissa. Hienosti Kaisla sai sen tekemään vaaditut tehtävät mölysaasteesta huolimatta. Paniikki tuli, kun Kaisla huomasi unohtaneensa minichapsinsa kotiin... Minä jäin satuloimaan Myytä ja Kaisla juoksi isänsä kanssa ostoskadulle... Uudet chapsit olivat muutenkin hankintalistalla, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Pinkit heppasukat eivät olisi saattaneet mennä läpi mestaruuksissa...
Seuraavana aamuna viiden jälkeen Myy taas koppiin, yllättävän lauhkeana. Se ei yleensä halua peräkkäisinä päivinä matkustaa ja pistää vastaan kavioin ja hampain. Onnistuimme olemaan viime tipassa paikalla ja verkkaankin ehdin peräti viideksi minuutiksi... No meidän tapauksessamme se ei ollut kovin huono juttu. Silti hyydyin radalle ennen ohjelman puoliväliä ja aloin valumaan oikealle satulassa. Kroppa vaan ei totellut, vaikka yritin korjata. Myy näki tilaisuutensa tulleen ja ei nostanut vasenta laukkaa. Neljä vuotta sitten viimeksi kävi näin, ettei se laukannut... Lätkäisin raipalla ja sain vastaukseksi sen päiväisen pukin, ettei ole hetkeen Myyltä nähtykään. Kyllähän se minun vikani oli, kun se laukka ei noussut. Mitäs killuin satulan reunalla. Pukin jälkeen vasta roikuinkin. Loppuohjelma meni hengissä selviytymiseksi. Koomista oli, kun lävistäjällä piti keskipisteessä siirtyä laukasta raviin. Ohjat olivat jo tippuneet minne sattuu yrittäessäni riippua mukana. Sanoin Myylle siinä kohtaa PRRRRRR ja se siirtyi kauniiseen raviin. Koskaan emme ole 6,5 pistettä saaneet siitä siirtymästä, koska usein se on ollut kättä vasten. Siispä kun ohjat roikkuivat, se ei voinut jännittyä 😆Roikotanpa jatkossakin 😉
Olin jo lähtiessä tiennyt, että kilpakumppanini ovat taitavampia ja hevoset laadukkaampia. Silti olin yllättynyt, ettemme olisi kovinkaan paljoa jääneet taakse, jos laukkaongelmia ei olisi tullut. Tuomari oli hauskasti kuvaillut Myytä "hieman laumasieluiseksi ratsuksi", joka huvitti minua suuresti. Luulin, että se huusi vain pari kertaa, mutta videolla kertoja oli varmaan lähemmäs kymmenen... Ratsastaessa sitä ei vaan huomaa, kun keskittyy. Loppuhuipennukseksi tein viimeisen pysähdyksen väärään kohtaan... Tuomari huikkasi kopista, että ikävä kyllä tästä vähennetään kaksi pistettä. Huikkasin takaisin, ettei se tässä katastroofissa enää haittaa...
Tuomarikin oli huomannut valumiseni ja ottaa kauheasti aivoon, kun en vaan voi sille mitään. Lisäksi nämä paraohjelmat ovat minulle tässä ryhmässä aivan liian pitkiä. Tämäkin kesti lähes seitsemän minuuttia. Avoimella puolella mieleeni ei tulisi startata he A tai vaikeampaa, vaikka hevonen olisikin sillä tasolla. Tiedän, etten jaksaisi loppuun saakka.
Tässä maastokuvassa olen valunut vasemmalle, enkä pysty tässä kohtaa korjaamaan itseäni. Kyljet romahtavat vuoron perään riippuen siitä, kummalla on ollut huonompi päivä. Lisäsi pää on juustoa, siellä eivät enää ohjelmat meinaa pysyä. Kävely on pudonnut muutamaan kymmeneen metriin, hevosellakin 6km on jo liikaa. Keväällä vielä sujui paremmin. Ärsyttää, kun tietämättömät käskevät harjoitella ja treenata. Jossain pisteessä se on vain mahdotonta, kun voimia riittää juuri ja juuri hengittämiseen. Eikä tämä sairaus parane lihaskuntoharjoituksilla eikä millään. Hermot on sökönä ja lisää menee sököksi. Henkisestikin 😂 No tästä sisuuntuneena yritän päästä syyskuun luokitustilaisuuteen, jossa ryhmääni parakisoissa voisi tarkistaa. Lisäksi ohjelmien esilukija olisi tarpeen. Muistaminen vie niin paljon energiaa, ettei itse ratsastukselle jää mitään.Nyt ollaan siinä pisteessä, että välillä tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Jäädä makamaan suklaan kanssa sohvalle ja lihoa tuhatkiloiseksi. Sitten hinaudun puolikuolleena talliin ja Papi laukkaa hienosti puoli ympyrää tai ravaa sen puolikkaan tasapainossa pehmeällä tuntumalla. Sillä jaksaa taas monta päivää pinnistellä 💓💓💓
Lopuksi vielä pari Emiilia Soikan ottamaa kuvaa Niihamasta. On se Papi vaan nätti 😍
Kommentit
Lähetä kommentti